tiistai 27. kesäkuuta 2017

Lupa epäonnistua

Heippa taas pitkästä aikaa!
Mistä lie tämäkin viikon tauko nyt vain putkahti- minusta itsestäni tuntuu rehellisesti siltä, että päivitin blogia ehkä kolme päivää sitten, mutta teillä ei varmasti ole samaa fiilistä! :D Kovasti on kerrottavaa, mutta aina ei voi laittaa blogia ykköseksi kaiken muun tekemisen lomassa- mutta josko se tästä, kun suunnitelmat selkiytyvät! :)
(C) Aija
Viime postaukseen tuli toivetta, että kirjoittaisin näistä ongelmista, mitä olen esteratsastuksen saralla nyt kohdannut, kun niistä ohimennen mainitsin. Nyt viimeaikoina on ollut tosiaan melkoista mahalaskua koko esteratsastus omalta osalta, ja suoraan sanoen ihan oikeasti hävettää. Hävettää, kun en enää "osaa", vaikka ihan yhtälailla oikeasti osaan nytkin, kuin keväällä osasin, mutta jokin osanen on nyt pahasti kadoksissa. Jostain syystä minua on alkanut välillä vähän jännittää esteillä, Pillerinkin kanssa- asioiden käsittely vaikeutuu heti, kun epäonnistumiset kasaantuvat ja kuormittavat omaa olemusta. Vain hetki sitten kuitenkin vasta ymmärsin, että mikä nyt oikein jännittää? Nyt jännittää epäonnistua. Pelottaa epäonnistua, kuin se olisi jokin hurjan iso sängyn alla piilotteleva mörkö, joka nappaa minut suihinsa, jos teen virheen. Mielessä kummittelee ajatus, että pitäisi jo osata ratsastaa Pillerillä näinkin pitkän yhteistyön jälkeen- mutta aina ei vain voi onnistua, kyllä sitä sattuu näitä huonompia treenejä varmasti ihan kansainvälisestikin kisaaville. Aina ei osu paikka tai löydy rytmiä, ja ei Pilleri ole siitä itseensä koskaan ottanut- jostain syystä minä olen.
Ilme edellisen tunnin jälkeen oli kovin pettynyt- ei hevoseen, vaan itseeni.
(C) Aija
Epäonnistumisesta on muodostunut minulle yhtäkkiä ihan ahdistuksen arvoinen juttu, asia, jota ei saisi koskaan tehdä. Minulle, joka ei ole enää vuosiin välittänyt siitä, miltä näyttää muiden silmään, tai mitä muut miettii- jota ei ole kiinnostanut "edustaa", vaan on halunnut olla vain oma itsensä. Jostain syystä nyt yhtäkkiä pitäisi olla täydellinen, osata kaikki, onnistua. Eihän se nyt niin voi mennä, mutta silti, harmittaa aivan vietävästi, kun ei ole hetkeen onnistunut esteillä. Olen pettynyt itseeni kerta toisensa jälkeen, vaikka toisinkin olisin voinut tehdä ja asiat nähdä- katsoa niitä valoisia puolia ja hakea niistä voimaa ensi kertaan. Ja oikeastaan, olenhan minä onnistunut, eikä mikään tunti ole ollut jokaisen hypyn osalta huono, mutta on hirveän vaikea nähdä niitä hyviä hetkiä epäonnistuneiden suoritusten yli. Ymmärrän asian, ja näen syitä ja seurauksia, mutta ratkaiseminen on silti ollut tosi hankalaa. Jostain syystä paisuttelen epäonnistumisia ihan naurettaviin mittoihin, ja möyriskelen sitten seuraavat kolme päivää siinä. En koe itsesääliä, vaan olen melkeinpä vihainen itselleni- miksi toimin näin, mikä on muuttunut? Vihastuttaa ja surettaa, kun on vieraantunut rakastamastaan lajista, eikä oikein osaa valita sitä oikeaa avainta tilanteen ratkaisuun.
Mutta mitäs sitten, jos epäonnistuu? Eihän se niin kamalaa ole, se kuuluu lajiin ja on yksi parhaimmista tavoista oppia eteenpäin. Niin, ymmärränhän minä sen, ja hyväksyn nämä faktat, mutta silti- pahimmalta koko jutussa tuntuu se, että olen itse ollut oikeasti ihan hirveän epäreilu hevosille. Tai no, hevoselle, ja niistä kaikista sille tärkeimmälle, Pillerille. Vihaan sitä, kun asiat muuttuvat ratsastajan takia hevoselle vaikeaksi, ja en ole muuta tehnytkään viime aikoina, kuin tehnyt asiat ihan luvattoman hankalaksi Pillerille. En ole osannut auttaa sitä enää yhtään esteille, ja tietenkin hypyt ovat olleet sen takia huonoja. Pudotuksia ja kovia kosketuksia on ropissut (rikottiin muunmuassa yksi meidän erikoisesteinä käytettävistä penkeistä..), eikä hevosta käy niistä kyllä syyttäminen- kyllä se syy on sen, joka tuo hevosen sellaisiin paikkoihin, ettei olympialaisissa kisaava ratsukaan yli pääsisi. Tosin se olympiaratsu varmasti kieltäisi ja herättäisi kuskinsa viskaamalla sen kanveesiin vähän miettimään tekosiaan- voi Pilleri, tekisitpä sinäkin joskus niin. Unohdan kehua, kun se tekee hyvin töitä, vaikka yleensä kehun sitä kutakuinkin kaikesta, meni meillä hyvin tai huonosti. Olen ollut aivan täysi tyhmyri, enkä ole osannut tehdä muutosta, vaikka olen tiedostanut kaikki virheeni. Estesilmä on kadonnut, tai ainakin kyky tehdä niitä ratkaisuja. Rytmiä ei löydy millään, ja joka kerta tehtäville tullaan ihan eri tavalla- tasaisuus tekemisestä on tipotiessään, enkä tiedä, miten ratkaisen tilanteen. Kasvoiltani ei enää paista hymy, kun viiletetään esteiden seassa- sen sijaan minua jopa vähän jännittää välillä ja takaraivossa kolkuttaa epäonnistuminen jo ennen suoritusta.
(C) Mimi
Olen aina kokenut olevani sellainen asiat läpikäyvä ihminen, jota ei kauaa surkuttelut paina. Nyt kuitenkin on päässyt käymään vähän niin, että ne negatiivisuudet ovat kasaantuneet ja vyöryneet kuin lumipallo päälle, kaikki yhtäaikaa ja saaneet mielen hirveän matalaksi. Ratsastus on edelleen ihan älyttömän kivaa ja hauskaa, mutta hetkeen en ole poistunut estetunnilta tyytyväisenä itseeni. Harmittaa, sillä hevoset ovat oikeasti olleet tosi hienoja ja hyviä, mutta itse olen onnistunut mokaamaan niin huolella, että hevosenkin hyvä vire on mennyt hukkaan. Se kaihertaa mieltä ja kun on kyse itselle niin hirveän tärkeästä asiasta, on se myös kuluttavaa tallin ulkopuolella. Yleensä minun on tosi helppo löytää ne valonpilkahdukset epäonnistuneestakin tunnista, enkä jää asioita sen kummemmin märehtimään- meni miten meni, niin se on nyt mennyttä jo, ja ensi kerralla voit vasta asiaa korjata. Asioita ei ole tarvinnut sen enempää surkutella, vaan olen suorastaan nauranut omalle istunnalle epäonnistuneessa lähestymisessä tai hevosen kamelimaiselle olemukselle. Nyt kun katson kuvia ja videoita tunneista, niin tekisi mieli hypätä kaivoon ja heittää hanskat tiskiin, ei tästä tule yhtikäs mitään. Ensimmäistä kertaa yhdentoista vuoden aikana olen harkinnut luovuttamista. Jos minusta ei olekaan ratsastajaksi? Ei, siihen en halua päätyä, vaan jatkan yrittämistä. Liian moni on luovuttanut näinä hetkinä ja luopunut hevosista, minä en aio sitä tehdä, vaikka hankala hetki onkin meneillään. Kouluratsastus on tarjonnut iloja ja onnistumisia, mutta esteratsastuksesta on kertynyt jo kuukauden tauko- se on tosin tuntunut ihan hyvältä ratkaisulta, sillä ensin täytyy löytää se hyvä fiilis koulutunneilla, ja sitten vasta koittaa estejuttuja uudemman kerran. Ei kiirettä, sillä asia varmasti vain pahenee, jos menee hyppäämään, ennen kuin on asian kanssa itse täysin sujut ja menneet on unohdettu :)
(C) Venla
Olen kokenut kauheasti tarvetta puhua tästä mielinmäärin, ja erityisesti Saara on saanut tätä surkuttelua osakseen- kiitos siis jo tässä vaiheessa, kun olet vierelläni ollut ja tsempannut eteenpäin ♥ Olen Saaran kanssa asiasta keskustellut, ja ollaan mietitty kovasti, että millä solmu lähtisi aukeamaan- pitäisikö pitää pieni tauko ratsastuksesta, ja viettää aikaa muuten vain hevosten kanssa? Pitäisikö toivoa tunneille vaikkapa Rasmusta, jos itseluottamuksen omaan osaamiseen saisi sen kanssa takaisin, ja kiivetä vasta sitten Pillerin selkään? Vai pitäisikö vain jatkaa, kuten nytkin on jatkettu, käyden tunneilla ja ratsastaen niitä hevosia, jotka minulle jaetaan, tehden niitä tehtäviä, joita eteen tulee? Pitäisikö pyytää esteiden madallusta ja tulla hetken aikaa pienempiä tehtäviä? Minä en oikeastaan ole osannut sanoa juuta enkä jaata, mutta sen tiedän, etten aio hevosia hylätä. Enkä varsinkaan Pilleriä, en koskaan.

Videossa meidän menoa viimeisimmältä "estetunnilta", kun käytiin maastossa ja hypättiin muutama este kentällä.
Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää laulujen sanoituksiin, jotka natsaa tähän tilanteeseen ihan kympillä!

Ongelman ydin tuntuu olevan se, että en haluaisi olla Pillerille epämieluisa ratsastaja. En haluaisi tehdä sen työstä yhtään sen vaikeampaa, kuin se jo valmiiksi on. Se kantaa selässään jo muutenkin kymmeniä ihmisiä viikoittain, enkä halua olla yksi niistä ratsastajista, joiden kanssa se ei pääse olemaan oma itsensä. En halua tulla sellaiseksi ratsastajaksi, jonka kanssa Pillerin ei olisi kiva tehdä töitä. Haluaisin olla se, jonka kanssa Pillerillä on vapaus olla oma itsensä, ja sillä olisi hauskaa- tavoite, jota en ole viimeaikoina pystynyt täyttämään. Erityisen pelottavan ajatuksesta tekee se, että Pilleri on tälläkin hetkellä sairaslomalla jonkin jalkaongelman/jumin takia, sillä se ei ole liikkunut takaa puhtaasti, ja siitä ei todella koskaan tiedä, milloin ne viimeiset hypyt on hypätty. Ja jos nuo meidän edelliset estetreenit jäisivät meidän viimeisiksi, en antaisi sitä itselleni ikinä anteeksi.
Tätä me haetaan siihen tekemiseen nyt lisää!
Tilanne täytyy nyt nollata. Koska eihän tässä nyt oikeasti ole sattunut mitään sen vakavampaa, en vain ole osannut varautua tipahtamiseen pilvilinnoista, joita keväällä tuli luotua- hypättiin isompia esteitä ja ratoja kuin ikinä aiemmin, tehtiin hyvää työtä ja treenattiin oikeasti kovilla tavoitteilla. Ehkä se hauskanpito jäi jonnekin matkan varrelle, ja siitä nyt kiikastaa. Ei me olla mitään tosikoita, eikä meistä sellaisia oikein saakaan tehtyä- nyt siis vain hymyssä suin kohti seuraavia haasteita, olivat ne sitten huippusuorituksia tai pettymyksiä! Luottamus hevoseen täytyy saavuttaa jälleen maasta käsin, ihan kuin silloin pikkuisena tyttönäkin. En saa ajatella, että Pillerin kyky pelastaa tilanteet jatkuu ikuisuuksia- minun täytyy toimia ja auttaa sitä, sillä sekin on parempi kuin se, että jätän Pillerin ihan yksikseen. Opettajatkin sen ovat sanoneet, Pilleri ei ole helppo hevonen, vaikka onkin äärettömän kiltti, yritteliäs ja innokas tekemään- se tarvitsee apua ratsastajiltaan, ja ennen kaikkea sitä luottoa siihen, että Pilleri osaa ja Pilleri pystyy. Minäkin osaan ja minäkin pystyn. Asiat tehdään yhdessä, ihan kuten ennenkin- ja pidetään hauskaa, sillä niin me molemmat viihdytään parhaiten. Pilleri antaa kyllä anteeksi kaikki erheeni- minun täytyy vain antaa itse itselleni anteeksi ♥
<3
Onko Sinulla ollut samanlaisia ongelmia tai tuntemuksia?
Mikä on epäonnistumisessa mielestäsi parasta, entä pahinta?
Kommentti kommentista ja lukija lukijasta! :)

Tämä tyttö se muuten laittoi paperinsa menemään Hingunniemen hevosopistoon (YSAO). Yliopistopaikka jäi ainakin näillä näkymin saamatta (tällä hetkellä varasija 40.), joten miksipä ei suuntautuisi hevosiin. Pienenä tästä haaveili, sitten ajatuksen taas hylkäsi, ja nyt taas ymmärsi- tekisin mitä tahansa näiden upeiden eläinten eteen, joten pitkät päivät ja raskaat työt eivät paljoa vaakakupissa paina sitä vasten, mitä hevosten kanssa voi saavuttaa. Infoan sitten pikimmiten, kun saan viestiä takaisinpäin opistolta, jossa sitten kerrotaan sainko paikkaa ja millä tavalla opiskeluni toteutetaan- jännittää!
XOXO,
Siiri

14 kommenttia:

  1. Tuollainen jatkuva epäonnistumisien sarja pudottaa kyllä itsetuntoa alas ihan reippaasti, mutta kaikelle löytyy varmasti selitys ja ratkaisu. Ja itselleen anteeksi antaminen voi välillä käydä työlääksi, mutta se on hyvin palkitsevaa. Tsemppiä tuohon tilanteeseen!

    Tuo viides kuva on muuten aivan ihana! Niin aurinkoinen ja hyväntuulinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, ja se on hankala homma näiden eläinten kanssa, kun ne vaistoavat sen- onneksi asiat alkavat kuitenkin kääntyä taas hymyksi, ja uskon, että tästä taas palataan entistä vahvempana takaisin estekentille! :)
      Kiitos tsempeistä! :)

      Poista
  2. Paremminhan sulla meni toi yliopistohaku kun mulla! :D t. Varasija 765.

    Mutta asiaan. Oon yks maailman itsekriittisimpiä ihmisiä, en oikein salli iteltäni virheitä ja aina pitäis onnistua 110%. En oo millään tapaa ylpee tästä piirteestä, mutta sen kanssa vaan on pakko oppia elämään ja yrittää päästä siitä vähitellen pois. Mulla oli muutamia vuosia sitten sellanen fiilis, että alisuoritan kokoajan. Ihan mitä vaan teen ratsastaessa, niin alisuoritan. En yhtäkkiä nähny enää paikkoja hypätessä, ennen niin helpot asiat tuntu ihan rakettitieteeltä. Tilannetta ei sillon yhtään helpottanu se, että vaihdoin lennosta uuteen hevoseen ja uuteen valmentajaan, ja olin yhtäkkiä taas vielä enemmän hukassa, kun kaikki pitikin alottaa niin sanotusti alussa.

    Voin sanoo, että itseluottamus oli kyllä aika maan alla sillon, ja välillä vieläkin alkaa usko loppua omaan tekemiseen; varsinkin taukojen jälkeen. Kun eteen tuleekin tilanne, että sulla on kouluttamaton hevonen, ikäänkuin puhdas paperi, sä et halua tehdä niitä virheviivoja siihen ja sä yrität välttää kaikkia virheitä viimeseen asti. Onneks mulle aina on sanottu, et sä voi tehdä mitään täysin korjaamatonta, mut silti jotenki ajatus virheiden teosta ahistaa :D

    Nykyää enemmän tilanne on se, että hevonen joka tekee sarjavaihtoja vaikka unissaan ei suostu tekemään yhtä yksittäistä vaihtoa mun naurettavien omien virheiden takia, tai vasemmassa lauakssa istuminen tuntuukin helkkarin vaikeelta kun oikeassa istuminen on lastenleikkiä, tekee mieli lyödä itteensä niin kovaa turpaan kun vaan voi, kun sama asia on edellisenä viikkonna onnistunu leikiten. Oon aina tosi vihanen itelleni, et miten sä nyt noin taas mokasit, ja mikä sua oikein vaivaa ja analysoin virheitäni. Saan aina hirveitä raivareita itelleni, ja mun valmentaja onki aina nauraen pyörittelemässä mulle silmiä, et hei välillä just 80% riittää, et ei joka kerralla tarvii onnistua 110%. Ei sillä, etteikö se ottais mun kriiseilyä vakavasti, mutta se on oppinu jo viime vuosien aikana suhtautuu siihen oikeella tavalla. Mut hetkeäkää en kyllä vaihtais, kaikki ne hetket kun on kiivenny sieltä kuopasta jyrkkää märkee ylöspäin unohtuu sit niinä erittäin hyvinä hetkinä. Edelleen musta tuntuu aika ajoin et alisuoritan ja välillä tää itsekriittisyys estää satavarmasti mun oppimista, mutta no can do. Ehkä joku päivä opin hellittää.

    Että leuka rintaan vaan ja kohti uusia pettymyksiä. Ehkä jatkan nyt vaan duunin tekoa tässä näin ja lopetan tän romaanikommentin kun taisin eksyä vähän raiteiltani :'D Pointti kai se, et kehitys loppuu tyytyväisyyteen joten on kai ihan ok olla välillä tyytymätön omaan tekemiseen ja suuttua omista epäonnistumisista. Ja oishan elämä varmasti aika tylsää jos kaikki menis aina ihan putkeen. Tai sit ei olis..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun jaoit omia kokemuksiasi! :) Minulle tilanteesta hankalan tekee juurikin se, etten ole koskaan ollut näin itsekriittinen, vaan olen osannut pitää itsestäni juuri sellaisena, kun olen- epäonnistuin, tai tein huippusuorituksen. Tässäkään en ehkä niinkään vihaa sitä, että epäonnistun, vaan sitä, mitä se minun tekemiseni tekee hevoselle, vähän kuten sinullakin, vaikka Pilleri ei nyt mitään väärä enää tällä iällä varmaan opi :D
      Tuo oli superhyvin sanottu, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen- ehkä mekin vielä löydämme sen kultaisen keskitien, mikä on sopiva määrä sitä itsensä piiskaamista ja milloin pitää osata olla iloinen omista kyvyistään! :) Tsemppiä myös sinulle tilanteeseen! :)

      Poista
  3. Hyvä postaus!

    Valtavasti tsemppiä, kyllä se siitä! Kuten jo sanoitkin, epäonnistumiset kuuluu lajiin ja joskus saattaa olla pidempäänkin niitä hieman huonompia putkia. Mutta kun suunta on vain ylöspäin, lähtee kaikki varmasti taas nousuun ja sitten onnistumisetkin tuntuvat kaksi kertaa upeammille. :)

    Te ootte Pillerin kanssa hieno pari!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempistä ja kehuista! :)<3
      Joo, joskus näitä voi olla ja kestää jopa muutamia kuukausia, mutta tärkeintä on nyt se, etten suostu luovuttamaan- voin kaivautua vaikka tuonne maan alle ja ponkaista sieltä ylös, mutta luovuttamaan en rupea! Totta, että onnistumiset tuntuvat varmasti aivan mahtavilta, kun sitten joskus taas hyppään esteitä- en malta odottaa, ja se lienee hyvä merkki! :)

      Poista
  4. Tavallaan tuntui, kuin olisit kirjoittanut tän postauksen mun sanoin ja mun suulla. Mulla ei ole mitään samanlaista esteratsastuksen kanssa, mutta kouluratsastuksesta multa itseltäni on lähtenyt motivaatio. Hepat osaa, ratsastaja ei. Olen luonnostani tosi itsekriittinen ja arvioiva, joten mä pohdin asioita kauan jälkikäteenkin, vaikken voisikaan vaikuttaa asioihin. Haluaisin olla täydellinen, mutten voi. Haluaisin pitää hauskaa, mutta tuntuu, etten osaa. Siitäkö tää kiikastaa? En tiedä, mutta "onneksi" on kesä aikaa miettiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, kun kerroit omia kokemuksiasi, kiitos! :) Vertaistuki on korvaamatonta näissä tilanteissa, kun on itse vähän neuvoton. Mä toivotan sulle isosti tsemppiä, ja toivon, että sinäkin löydät sen avaimen ongelman ratkaisuun- minä löysin iloni takaisin, kun kävelin Pillerin kanssa laitumelta ilman satulaa päitset päässä tallia kohti, auringon paistaessa, lintujen laulaessa, keskellä kukkamerta. En olisi voinut olla onnellisempi! :)

      Poista
  5. Voi höh, toivoaan että teille palautuu hyvä fiilis estekentälläkin! Huomasin muuten nyt,kun luin sun blogia pitkästä aikaa tietokonella, että sulla on ihan superkiva ulkoasu blogissa! VArsinkin banneri on jotenkin hirmu hieno ja yksityiskohtainen, tykkään! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se sieltä varmasti tulee, uskon siihen! :)
      Voi kiitoksia! Banneriin haettiinkin jotain vähän uutta ja ihmeellistä, ja näinkin runsaaseen ratkaisuun päädyttiin- tykästyin kyllä kovasti, ja tämän tyylistä voisin haluta talvenkin ajalle sitten taas! :)

      Poista
  6. Tosi hyvä postaus! Varmasti jokaisella ratsastajalla tulee ihan samanlaisia kokemuksia jossain vaiheessa harrastusta, mutta se vaan kuuluu lajiin. Itsellä on ollut myös tuota eoäonnnistumisen pelkoa, vaikka ihan turhaan tuommoisia asioita jännittää! Kukaan ei voi mennä aina täydellisesti. Etenkin itselle vaikeaa on ollut se, kun Kuu on kuitenin niin raaka vielä, ja liian helposti jää vertaamaan meitä muihin. Niihin, joiden hevoset ovat valmiita. Aina pitäisi vaan muistaa, mitä ollaan jo saavutettu nänkin lyhyessä ajassa, ja mikä ei todellakaan ole ollut helppoa! Aina näiden jälkeen on kuitenkin päässyt hyvin pois noista ajatuksista, ja tajunnut kuinka paljon ollaan jo onnistuttu. Paljon enemmän on kuitenkin niitä onnistumisia, kuin epäonnistumisia. Eikö se niin mene, että epäonnistumisien jälkeen onnistumiset tuntuvat tadella paljon paremmilta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! :)
      Näin minäkin ajattelisin, että jokaiselle näitä vähän heikompia hetkiä tulee. Onneksi tästä selvittiin Rasmuksen avustuksella, ja heti seuraava estetunti meni Pillerin kanssa paljon paremmin- joskus vaan täytyy hankkia se itseluottamus takaisin toisen hevosen kanssa, ja sitten vasta hypätä sen luottoratsunsa selkään :) Ja se on ihan totta, että epäonnistumisen jännittäminen on ihan turhaa, sillä niitä sattuu kaikille eikä niille aina voi mitään!
      Te olette ainakin minun mielestäni superhienoja, vertaa teitä joihinkin toisiin sitten tai ei- olet tehnyt hienoa työtä ja kehittynyt Kuun kanssa yhdessä, ja se jos mikä on hatunnoston arvoista! :)

      Poista
  7. Todella hyvä postaus!

    Niin ihanaa, kun joku pystyy kirjoittamaan näin avoimesti sekä rehellisesti niistä epäonnistumisista, sillä yleensä hevosblogi maailmassa näkyy vain niitä onnistumisia postauksissa. Voin toki olla ihan väärässä, mutta ainakaan tällaisia postauksia ei ole kovinkaan usein tullut minua vastaan! Varmasti teki hyvää "avautua" tästä asiasta tänne blogiin ja sait samalla käytyä omia ajatuksiasi varmaankin läpi, sinulla on kumminkin kasa innokkaita lukijoita tsemppaamassa tämän asian suhteen.

    Itsellänikin oli alkuvuodesta, tai no talvella sellainen fiilis joka tunnin jälkeen, ettei mikään onnistunut. En tiedä mistä mahtoi johtua, ehkä masentavasta, kylmästä ja huonosta säästä, mutta aina ei ollut niin hyvä tunne ratsastuksen jälkeen, mitä yleensä on ollut. Onneksi se nyt näin kevään tultua poistui ja on parempi fiilis ollut aina tuntien jälkeen ja niitä onnistumisen hetkiä ja tunteita on tullut aina yhä enemmän. Paitsi yksi kaunis estetunti toukokuussa, jonka menin yhdellä, hiukan itsepäisemmällä ponilla. Tunnilla väänsin ihan itkua, kun mikään ei toiminut, mikään ei onnistunut, vauhti ei riittänyt, poni ei liikkunut, seisoi vain paikoillaan ja potki, kun antoi raippaa. Tosin olin saanut minulle todella huonon numeron yhdestä kuuntelukokeesta, joka ehkä jollain tavalla "masensti" mieltäni ja aiheutti tämän itkuisen fiiliksen, ja no, ei se ponikaan ollut ihan mieluisa ja varsinkin, kun meillä oli esteitä. Kyllä me tunnin aikana saatiin muutama onnistunut hyppy ja pätkäkin, mutta ne jäivät yhtälailla sinne niiden epäonnistuneiden hetkien alle. Siinä vaiheessa ei ne onnistuneetkaan tuntuneet yhtään onnistuneilta. Mutta Onneksi seuraavana päivänä menin siskoni kanssa yksityistunnille, jolloin pääsinkin hiukan reippaamman ponin selkään, eikä silloin ainakaan vauhti loppunut kesken, toisin kuin edellispäivänä.

    Nyt kumminkin näitä onnistuneita hetkiä on tullut oikein kivasti ja toivottavasti siullekkin tulee. Tsemppiä jatkoon ja missään nimessä ei kannata hylätä ratsastusharrastustasi!

    elaimetsydammessa.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitoksia, ihanasti sanottu <3 Helpotti todella kirjoittaa tästä blogiin ja saada lukea myös muiden kokemuksia estekammosta ja epäonnistumispelosta. On hienoa, että muut jakavat kanssani kokemuksia ja haluavat kannustaa minua eteenpäin, arvostan sitä todella! :)
      Voi, harmi kun teillä meni reeni mönkään! Tiedän kyllä mistä puhut, sillä se toukokuinen estetunti Lucaksella Pillerillä ratsastamisen jälkeen oli kyllä aivan kamalaa, kun ponia täytyi tosiaan potkia eteenpäin, eikä se silti liikkunut mihinkään- ja sitten kun se niillä olemattomilla vauhdeilla päättää lähteä sen viisi metriä ennen estettä hyppyyn, niin oli siinä nauru aika kaukana ja itku puolestaan aika lähellä :D Onneksi mekin parannettiin siinä tunnin kuluessa, mutta onhan se hankalaa mennä sellaisilla hevosilla, jotka eivät tunnu itselle sopivilta, vaikka tietenkin se on hienoa päästä menemään myös niillä, jotka kehittävät sinua eri tavalla kuin ne vakioratsut- olivat ne sitten reippaita tai laiskoja. Pillerin selkä tuntui kyllä taas sen jälkeen kuin kodilta, ja sitä taas arvosti ihan eri tavalla, että saa ratsastaa sillä viikko toisensa jälkeen <3
      Hienoa, että pääsit talven ikävistä fiiliksistä yli, ja nyt sujuu taas paremmin- meilläkin sujuu taas ihan hyvin, mutta en nuolaise ennen kuin tipahtaa, täytyy tässä vielä kokeilla muutamat hypyt ennen kuin sanon, että meillä menee hyvin :D Kiitos, kun jaoit kokemuksiasi, arvostan todella! :)<3

      Poista

Lue ennen kun kommentoit!

♥Linkkaa blogisi mukaan kommenttiin, niin tulen kommentoimaan takaisin!
♥Kohteliaisuus ja rakentava kritiikki on mukavampaa kaikkien kannalta, kuin ilkeily ja mollaus! :)
♥Kysy rohkeasti, jos joku mietityttää! Neuvon mielelläni kaikessa, missä vain osaan.
♥Postausehdotuksia ja haasteita otetaan ilolla vastaan!