torstai 15. joulukuuta 2016

Joulukalenterin 15. luukku: Lupa pelätä

Moikka!
Jouluaatto senkun lähenee, joko jotakuta vähän jännittää, mitä paketeista paljastuu? :) Itseäni vähän jännittää, osuiko siskonpojalle nyt mieluisa lahja (tosin hän vasta kaksivuotias, joten ehkä hän ei niin loukkaannu, jos osuu väärä väri tmv.)! Itselle osuvat lahjat ei oikeastaan jännitä ollenkaan, ei näin vanhemmiten oikeastaan toivokaan muuta kuin oikeasti tarpeeseen tulevia asioita. Mutta, nyt puhutaankin peloista, ja jännityksestä, joita osa meistä saattoikin kokea pienenä joulupukin saapuessa!
Jotakuta voi jännittää kuumat tai ryöstävät hevoset, joista katoaa jarrut.
Benkku-pappa se tässä vain otti vähän nokkiinsa kompastumisesta :D
Meitä kaikkia on joskus jännittänyt joku juttu, ensimmäinen koulupäivä, lentomatka tai vaikka esteratsastus. Kaikki ei pelkää samoja asioita, ja siksi voikin olla vaikea ymmärtää, mikä ihme sitä toista oikein välillä vaivaa- moni naureskelee omalle perhospelolleni, mutta en vain yksinkertaisesti voi sietää niitä siivekkäitä lähelläni, vaikka osa onkin hyvin kauniita. En suinkaan aina ole pelännyt perhosia, mutta pelko on kehkeytynyt vuosien saatossa monien pienien "jännitysmomenttien" kertymänä. Pikkutyttönä yritin ottaa perhosia kavereiden kanssa kiinni, ja jos saatiin napattua, niin vietiin ne sitten tietenkin omaan huoneeseen lepattelemaan ympäriinsä. Ei siinä vaiheessa vielä pelottanut, mutta olihan se vähän inhottavaa, jos perhonen esimerkiksi kiipeili kasvoilla. Seuraava perhosmuisto onkin sitten samoilta ajoilta, kun olin rupeamassa nukkumaan ja sitten sängynpäädyn takaa alkoikin kuulua kummallista rapinaa, ihan kuin lintu olisi ollut siellä- en tietenkään itse uskaltanut katsoa, mikä siellä oli, joten hälytin isän apuun. Sieltä paljastuikin sitten aivan järjettömän iso, ruskea ja karvainen perhonen, joka sitten lenteli ympäri huonetta, ennen kuin se saatiin pihalle. Tuolloin alkoi jo vähän kammottamaan. Sitten, muutamaa vuotta myöhemmin, olimme perheeni kanssa lomamatkalla Kreikassa, paikassa nimeltä Perhoslaakso. Nimensä mukaisesti, alue oli ihan tupaten täynnä oransseja suht. pieniä perhosia (hieman sitruunaperhosta pienempiä). Alueella oli sääntöjä, sillä turisteja kävi paljon ja perhosia eli vain tällä tietyllä alueella niin runsaissa määrin- niitä ei missään nimessä saanut huitoa, saatika tappaa, vaan niiden piti antaa olla rauhassa. Salamaa ei kuvatessa saanut käyttää, ja perhosia ei saanut yrittää ottaa kädelle tmv. olla muullakaan tavalla niille häiriöksi. Ja voin sanoa, että kun sellainen oikeasti järjettömän iso parvi perhosia lähtee liikkeelle ja lentää kutakuinkin päin kasvoja, niin se oli sitten viimeinen niitti ja en sen jälkeen ole sietänyt perhosia. Olen itse elävä todiste, että pelkoja voi kehkeytyä ihan ilman mitään varsinaista traumaa tai muuta superkamalaa tapahtumaa, vaan tarvitaan vain muutamia pieniä, jotka vyöryvät lopulta isoksi pelkopalloksi. En siis suinkaan ole mitenkään paniikissa perhosten kanssa, mutta koen ne hyvin epämiellyttävinä- varsinaista fobiaa minulla ei siis ole.
Eetu, hurja pappa. Hassua nykyään ajatella, että tätäkin "kiukkupussia" joskus pelkäsi!
Tämä postaus ei kuitenkaan käsittele perhospelkoa, vaan halusin avata mietteitäni ja tuntemuksiani peloista ja jännityksestä, joita voi esiintyä hevosharrastuksen parissa. Osa pelkää tuhmia ponia, joitain jännittää pukittelevat tai ryöstävät hevoset, kun taas toisien syke kiihtyy jo sanastakin "esteratsastus". Olen itse kokenut monenlaisia pelkoja harrastuksen aikana, ja ylpeänä voin sanoa päässeeni myöskin hyvin monista peloista ylitse. Pienempänä pelkäsin mm. Eetun hoitamista ihan kamalan paljon, koska se oli kerran puraissut minua, ja oli aina niin ilkeän näköinen karsinassa. Tähän sain apua, kun kysyin muilta ratsastajilta vinkkejä ja harjoituksia pelon poiskitkemiseen, ja vastaanotto olikin tosi lämminhenkinen- moni ymmärsi pienen tytön pelon, ja tarjosi vinkkejä tosi rakentavaan sävyyn, vaikka pelko olikin vähän sellainen "kärpäsestä härkänen"-juttu. Lopulta sitten uskalsin ottaa Eetun kiinni ihan itse, harjata, satuloida, ja suitsiakin, eikä ollut mitään ongelmaa! Avainkohtana itselleni oli varmastikin se kyky löytää itsestään se pieni rohkeudenjyvä, jonka sitten kasvatti muita hevosia hoitamalla ja itsevarmuutta pönkittämällä ihan Eetunkin voittavaksi egoksi, ja käveli sitten varmoin mielin kohtaamaan tuon pelon. Tuolloin opin varmaankin ensimmäistä kertaa, että hevonen käyttää hyödykseen, jos sille antaa mahdollisuuden- on oltava hevoselle laumanjohtaja, mutta reilu.
Laava on yksi sellainen hevonen, jolla hyppäämistä olen jännittänyt yhden huonon kokemuksen jälkeen.
Sekin pelko tuli onneksi voitettua vielä ennen kuin tälle hevoselle sanoin hyvästit!
(C) Nina
Nykypäivän pelkoja ei ole enää ihan niin montaa, mutta kyllä niitä edelleen on. Jännitän edelleen tuota meidän Rommi-ponia, vaikka onneksi pystynkin jo toimimaan sen kanssa karsinassa, eli siitä varsinaisesta pelosta on päästy yli. Pystyn ratsastamaan sitä ihan jo kutakuinkin yhtä rohkeasti, kuin muitakin hevosia, mutta pidän kieltämättä tiukasti mielessä mahdollisuuden perän kevenemisestä koko tunnin ajan. Idean tähän postaukseen sainkin juuri Rommista, kun olin sillä 2. joulukuuta estetunnilla- juuri, kun olin hehkuttanut kavereille ja kaikille, että hei, en enää pelkää sitä, niin estetunnilla tuo pelko nosti jälleen päätään ja olo selässä oli kutakuinkin mitätön. Olin mennyt Rommilla kaksi ihan vallan onnistunutta koulutuntia, ja selvinnyt sen pukittelustakin pysyen selässä, ja sain ratsastettua sen oikein kivaksi ja rennoksi tuntien aikana. Tästä innostuneena opettajat sitten halusivat kokeilla, miten minulla menisi sen kanssa esteillä, ja myönnän luun iskeytyneen kurkkuun sillä sekunnilla, kun kuulin hyppääväni Rommilla: "tuo ei ole hyvä idea." Opettaja lohdutti, että tehtävä on helppo (innari), joten selviän kyllä hyvin, ja täytyy sitä kokeilla, kun ei voi muuten tietää, miten menee. No, en halua perääntyä annetuista mahdollisuuksista, kun en voi tietenkään tietää ennen yrittämistä, miten meillä menee- jos Rommi onkin tosi kiva esteponi? Tunnille siis mentiin ja minua jännitti oikeasti niin paljon, että koko kehoa kylmäsi.
Rommi oli aikoinaan minun toisten estekisojen kisaratsu!
Innaritehtävästä me selvittiin ihan hyvin, ja se ei oikeastaan jännittänyt minua, mutta ne laukanvaihdot, kun tiesin Rommin vaihtavan sen pukin kautta- muutaman kerran se perä sitten lensikin, ja kerran oikein komeasti, kun kumautin sisäpohkeella oikomisen takia. Siitäkin kuitenkin selvittiin, ja poni oli ihmeen paljon paremmin kuulolla sen jälkeen- ja liikkui eteen vähän liiankin hanakasti :D Innarityöskentelyn jälkeen opettaja rakensi yksittäisen pystyn pitkälle sivulle, jota tultiin sitten loppuun vielä muutaman kerran. Este oli heti 70cm korkeudessa, ja olin vähän sitä mieltä, että minähän en tuota tämän ponin kanssa tule- no, tulinpa kuitenkin, ja ihan hyvin se meni, vaikka unohdin ihan varmasti hengittää lähestyessäni estettä. Opettaja sitten nosti esteen 85-90cm korkeuteen, ja siinä vaiheessa valahdin varmasti kalpeaksi kuin aave, ja totesin oman vuoroni tullessa, että en halua hypätä tuon kokoista Rommilla. Hetken minua yritettiin maanitella, mutta koska opettaja tietää pelkoni olevan vallan todellinen, hän laski esteen edelliseen korkeuteen ja tulin sitten vielä niin muutaman kerran muiden hypätessä isompaa. Rommihan on ihan ehdottomasti yksi tallin parhaista estehevosista noin niinkuin kapasiteetin ja tekniikan osalta, mutta minä en itse henkilökohtaisesti luota Rommiin siinä määrin, että lähtisin pyytämään siltä hyppyä ihan yksin suoritettuna ja luottaisin sen silti hyppäävän. Siksi halusin hypätä sen kokoista estettä, jonka tunsin olevani meille ratsukkona (nimenomaan ratsukkona, hevonen siis kyllä hyppää vaikka 110cm, mutta minä en) sopivan kokoinen. Olen kuitenkin tästäkin ihan ylpeä, sillä olisin yhtä hyvin voinut kieltäytyä hyppäämästä edes sitä 70cm pystyä ja vaatia eteeni ristikoita. Minä kuitenkin otin sen askeleen eteenpäin siitä, mistä aita oli itselleni jo melko korkealla, ja haastoin itseni sellaisella alueella, johon tiesin kuitenkin pystyväni, mutta minua ei pelottanut "liikaa". Rommin kanssa on nimittäin äärettömän tärkeää saada niitä onnistumisia ja hyvää mieltä, jotta pelko pikkuhiljaa väistyy ja pystyn vielä joskus luottamaan Rommiin, kuten muihinkin hevosiin. Opettaja sitten lohduttikin muiden vähän ihmetellessä, että mikäs minulle nyt tuli, kun yleensä hyppään ihan rohkeasti, että kyllä Siirikin jollain toisella hevosella uskaltaisi tulla ilman muuta. Ja tottahan se on, Pillerin kanssa ei pelottaisi, vaikka este olisi taivaaseen asti, luotan siihen ja tiedän pystyväni mihin vain sen kanssa, samoin Lucas tai Rasmus tuntuisi ihan tarpeeksi kotoisilta myös isommalle esteelle. Tunnen nuo hevoset, ja tiedän, kun ne ovat epävarmoja, mutta minua itseäni ei pelota. Rommin kanssa asetelma on vähän niin, että Rommi voi olla rohkea, mutta minä olen epävarma, ja silloin hevonenkin alkaa kyseenalaistaa pyydettyjä tehtäviä- eihän niitä ilmaiseksi pidä tehdäkään, kun selässä on ihminen, joka kuitenkin osaa ratsastaa. Aina ei vain tunnu siltä.
Hevosiakin jännittää joskus, vaikka ne olisivatkin yleensä rohkeita!
Pelossa ja jännittämisessä on mielestäni yksi merkittävä ero- jännityksen voi kääntää positiiviseksi voimavaraksi, mutta pelkääminen vetää mukanaan vain syvemmälle negatiivisiin tunteisiin ja uskomuksiin. Kisajännitys voi kääntyä parhaimmaksi suoritukseksesi radalla koskaan. Jännitystä on helpompi hallita ja tutkiskella itsessään, kuin pelkoa. Pelko on tunteena melko hallitseva, ja pelkoa itseään on hankala hallita, kun eteen tulee se pelottava tilanne. Pelostakin voi selvitä, mutta se ei välttämättä tapahdu ihan hetkessä- jos vaikka jännittää ensimmäistä hyppykertaa, on olo aika varmasti parempi sitten sen ensimmäisen hypyn jälkeen, kun taas jos pelottaa, niin pelko yleensä koputtelee takaraivossa, vaikka onnistuisitkin tehtävässä tosi hyvin. Pelko ei anna periksi, ja siksi peloista onkin hyvä puhua muiden kanssa ja pohtia itsekseenkin, mikä siinä tietyssä tilanteessa tai asiassa pelottaa ja onko sille jotain syytä. Ja on hyvä muistaa, ettei pelolla aina ole mitään päivänselvää loogista syytä, kuten tuolla ylempänä mainitsin perhospelostani- ei perhoset ole minua koskaan purreet tai muutenkaan pahaa tehneet, ne ovat vain sattuneet mukaan tilanteisiin, jotka myöhemmin olivat pelottavia. Jos noissa samoissa tilanteissa olisi ollut kyse hyttysistä, pelkäisin varmaan hyttysiä.
Pelkojen voittamiseen tarvitsee usein tukea ja apua muilta- oma tukeni ja turvani on ollut Pilleri,
joka auttoi estekammosta ja paljon muustakin yli.
On ihan äärettömän tärkeää antaa itselleen se lupa pelätä. Kaikkia pelottaa joskus, eikä asioita tarvitse tehdä, jos niistä tulee itselle ikävä olo. Joskus myöhemmin pystyy varmasti tekemään sen, minkä muutkin, mutta joskus tarvitsee itselleen vain vähän enemmän aikaa. Uskon itse vielä joskus uskaltavani, mutta juuri nyt ei vielä tunnu siltä. Ja annan itselleni aikaa pelon voittamiseen, minulla ei ole mikään kiire. Pelossa ei ole mitään väärää, mutta pelkoa pitää muistaa haastaa, pienin askelin. Pelolle ei pidä antaa sellaista valtaa, ettei enää koskaan yritä uudelleen. Jos tiput hevosen selästä, nouse ihmeessä uudelleen vielä selkään ja pyydä vaikka jotakuta kävelemään vierelle tai pitämään ponista kiinni. Mitä pikemmin yrität pelottavaa asiaa uudelleen, sitä enemmän saat avaimia pelon voittamiseen. Kyllä, pelkäät varmaankin tippumista vielä ensimmäisen ratsastuskerran jälkeenkin, mutta tiedät pystyväsi ratsastamaan pelosta huolimatta. Siitä sitten, pienin askelin, aina kun siltä tuntuu, voi ottaa lisää asioita mukaan harjoitteluun. Voi vaikka ravata lyhyen sivun, tai pyytää taluttajaa päästämään irti. Jos tipahtaa esteillä ja ei halua enää hypätä, voi harjoittelun aloittaa kävelemällä hevosen kanssa puomista yli- ja sitten, ajan myötä, kun tarpeeksi monta kertaa onnistuu, uskaltaa taas ylittää sen ristikon. Uskon vakaasti, että kavereiden ja muun avun tuella, kuka vain voi ottaa askelia eteenpäin pelkonsa voittamiseen, vaikka asia tuntuisikin tosi vaikealta alkuun.
Valo on kyllä siellä niin sanotun pelkotunnelin päässä- kulje rohkeasti!
Kaikkia meitä pelottaa joskus. Minua, sinua, ratsastuksenopettajia, hevostenhoitajia, äitejä ja isejä. Pelot, kuten kaikki muutkin esteet ja oikut, on tehty voitettaviksi- joten toivotan teille jokaiselle rohkeutta mukaan matkallenne, ja muistan myös itse olla rohkealla mielellä, vaikka joskus pelottaa. Kaikki alkaa siitä, että hyväksyt pelkosi, ja haluat voittaa sen.
Tässä kuva ihan ensimmäisistä estetreeneistä Pillerin kanssa sitten estekammon kehkeytymisen jälkeen.
Alkuun minua pelotti hypätä Pillerillä, koska minulla ei ollut kovin varma olo esteillä.
..ja nyt olemme tässä. Hypätään yhdessä mitä vain, mistä vain ja miten vain.
En voisi olla kohdannut parempaa hevosystävää!
Minkälaiset asiat koet itse pelottavina tai jännittävinä?
Pelkäätkö jotain hassua, kuten minä pelkään perhosia?
Kommentti kommentista ja lukija lukijasta! :)
Ai että, kun tuli jotenkin tyhjä ja hyvä olo tämän kirjoittamisen jälkeen. Olo varmaankin johtuu siitä, että on uskaltanut myöntää itselleen ja muille olevansa välillä haavoittuvainen- mutta tämän tehtyäni on oloni moninverroin rohkeampi! Elämässä täytyy uskaltaa.
XOXO,
Siiri

19 kommenttia:

  1. Tosi hyvin kirjotettu tästä aiheesta! :) pelkojen voittaminen on kyllä tosi hienoa :) ite jännitän esim koulussa vastaamista ym, vaikka nyt amiksen myötä sekin on paljon helpottanut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Kyllä, se on varmasti yksi ihanemmista tunteista ikinä!
      Joo, itsekin olin koulussa esiintymispelkoinen, vaikka sitten esim ryhmässä ei jännittänyt yhtään. Yksin oli sairaan inhottavaa olla luokan edessä tmv., mutta jos oli ryhmätyö niin oli jo paljon helpompaa :)

      Poista
  2. Erittäin hyvä postaus, täyttä asiaa - jokainenhan pelkää jotain! Itse pelkäsin joskus reippaita hevosia parin ryöstämistapauksen jälkeen, mutta Ferrarin kanssa asia on korjaantunut, koska minun on ollut "pakko" opetella ratsastamaan energisempiä ja säikympiä hevosia.
    Joskus pelkäsin myös epäonnistumista, enkä sen takia välttämättä viitannut tunneilla, jos en ollut varma vastauksesta, tai en tunnilla uskaltanut vaatia itseltäni paljoa pelätessäni epäonnistumista!!
    Nykyään en tiedä, mitä pelkään, koska olen voittanut suurimman osan peloistani. Hämähäkit ja muut ötökät eivät pelota, pidän niitä kädessäni pelastaessani ne ulos :D
    Pieni ahtaanpaikankammohan minulla on, en mielelläni mene esimerkiksi luoliin, joissa on paljon ihmisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun jaat omia kokemuksiasi :) Minä en ole koskaan pelännyt reippaita hevosia noin yleensä, mutta yksi tamma ryösti minulta (siis talutuksessa :D) ihan jatkuvasti, niin sitä hevosta sitten pelkäsin, vaikka ei muut jännittänyt. Mulla pelot kohdistuu herkästi vain siihen yhteen tiettyyn hevoseen, esim. Rommi pukittaa, mutta niin pukitteli Sukka ja Putterkin, mutta ne oli silti mun lempihevosia. Pelkoja onkin monia erilaisia, ja kaikkea ei tarvitse muille selittää :)
      Itsekin ahdistun suurien ihmismäärien keskellä tai ahtaassa tilassa. Siksi olenkin vähän huono leikkimään piilosta, kun en oikein uskaltanut mennä mihinkään koriin tai kaappiin yms. mihin muut saattoi mennä hyviin piiloihin :D Sitäkään pelkoa ei ole aina ollut, eikä ole pitkilleen kyllä tullut testattua vieläkö ahtaus pelottaa!

      Poista
  3. Jee, en ole yksin perhospelkoni kanssa! :'D Tosin siihen kategoriaan menee oikeastaan kaikki, millä on tavallisest enemmän kuin 4 jalkaa.... yäk! Tai en osaa sanoa inhoanko niitä vai peikåånkö - jotain siitä valimaastosta. ;) Kiva idea postaukselle! Ja jälleen hyvin kirjoitettu. :)
    Tuo Laava-heppa (kuva oikein pomppasi silmille!) on jostain syystä jäänyt erittäin hyvin mieleen täältä! Olisi ihana kun saisi sitä esteillä kokeilla! :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)! Ja hauska kuulla, että sinuakin kaikenlaiset öttiäiset vähän ällöttää, mukavaa, kun ei ole asian kanssa yksin! :)
      Siitä vaan Koljonvirran ratsastuskeskukseen kokeilemaan! Laava on etenkin kesäisin ihan huippuheppa esteillä, talvisin sillä voi vähän päristä :D Hyppäsinkin sillä ekan 90cm radan koskaan (sisälsi 105cm porttiesteen)! Oli aika hurjaa, mutta Laava kuljetti kuskinsa kyllä hienosti ja korjasi, kun itse tein tyhmästi! :) Laava on ehkä paras opettamaan, mitä se tarkoittaa, että laukka on terävä olematta kuitenkaan pitkä- ilman sitä en varmaan vieläkään osaisi! :)

      Poista
    2. Onko ensi kesälle jotain leiriä esim? :D Vai täytyykö vain ottaa päivä(n tai parin)reissu ja lähteä kokeilemaan? Olisi niin jotenkin kiva käydä erilaisilla hevosilla eri talleilla. Kun nykyään tulee pyörittyä vain näillä "kotinurkilla" :D

      Poista
    3. Onko ensi kesälle jotain leiriä esim? :D Vai täytyykö vain ottaa päivä(n tai parin)reissu ja lähteä kokeilemaan? Olisi niin jotenkin kiva käydä erilaisilla hevosilla eri talleilla. Kun nykyään tulee pyörittyä vain näillä "kotinurkilla" :D

      Poista
    4. Enpäs tiedä, käypäs katsomassa heidän nettisivujaan nyt talven/kevään aikana! :) https://koljonvirranratsastuskeskus.sporttisaitti.com/
      Samalla voitkin käydä morjestamassa myös minua ja Pilleriä, Koljonvirta kun on Iisalmessa, ihan muutamakymmentä kilsaa Kuopiosta :)!

      Poista
  4. Ja muuten! Oon tainnut ratkaista tämän mun mobiili-kommentoimisessa esiintyneen ongelman! Luen nykyään kännykälläkin vain 'internetversiona', jolloin voin zoomata ja siirrellä luku- ja kommenttikohtaa ilman, että blogi heittelee sivulta toiselle ja poistaa kommentteja! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hyvä että ratkesi! :) Munkin jättämät mobiilikommentit välillä jää bittiavaruuteen, mutta onneksi maailma ei kaadu siihen ja en ole varmasti ainoa, jolle niin käy. Se on aina välillä vaikea arvata, meniköhän kommentti nyt perille vai ei, kun just kesken lähetyksen tapahtuu jotain outoa :'D

      Poista
  5. Tää oli kyllä hyvä postaus!
    Itselläni oli joskus muutama vuosi sitten ihan kamala hissikammo; en yksinkertaisesti vain voinut kulkea hissillä (varsinkaan kerrostalojen) vaan kävelin aina portaita pitkin, sillä pelkäsin jääväni hisseihin jumiin. En edes tiedä, mistä tuo pelko tuli, sillä mulle ei oo koskaan edes tapahtunut niin :D Nyykyään en pelkä niitä ollenkaan ja itseasissa tykkäänkin kulkea hissillä.
    Ratsastusharrastukseni alussa pelkäsin puolestaan hieman ryöstäviä ja säikkyjä hevosia, johtuen varmaankin siitä, että olin tippunut muutaman kerran sellaisen selästä. Oikeastaan lähes kaikki tallin hevoset olivat mulle silloin aika vaativia sekä ne testailivat paljon. Pelko ei koskaan ollut mikään älyttömän suuri, koska aina tiputtuani ratsastuksenopettajat käskivät mut takaisin selkään, ja vähitellen en pelännytkään ryöstämistä ollenkaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noniin, kiva kuulla, että olet selvinnyt peloista! :) Minä en itse varsinaisesti pelkää hissejä, mutta aina kun rupeaa kuulumaan jotain natinaa tai hissi tärisee niin huhhuh kun vähän syke kiihtyy :'D Katsonut varmaan liikaa elokuvia että hissin vaijerit katkeaa ja se syöksyy pohjakerrokseen :'D

      Poista
  6. Tämä oli todella hyvin kirjoitettu ja rohkea postaus! Arvostan todella, että uskalsit kirjoittaa näin herkästä aiheesta!

    Itse tiedän todellakin, miltä tuntuu pelätä. Erään menneisyyden hevoseni takia minulle syntyi pelko kuumiin hevosiin/tilanteisiin, kun hevonen ei ole hallinnassani. Niken kautta pääsin tästä jo vähän eroon, mutta helposti se esim. uutta hevosta etsiessäni meinasi nostaa päätä. Myönnän, että joskus olen jopa pelännyt Wonylla ratsastusta, mutta voin ylpeänä sanoa, että olen jo tottunut tammaan sen verran, että en enää pelkää, jos se menee sileällä vähän kovempaa, silloin itse istun syvemmälle ja menen mukana.

    Voin kuitenkin sanoa, että jos W yhtäkkiä sinkoaa johonkin suuntaan, sydän hyppää kurkkuun asti ja tulee sellainen "Mitäs nyt tehään?"-fiilis, samoin jos se oikeasti ei pysähdy. Myös esteillä vähän jännittää, mutta sitä en kuitenkaan ehkä luokittelisi peloksi. Esteillä tuntuu, että Wony on räjähdyspisteessä, vaikka se oikeasti menisi ihan nätisti, minun pitäisi vaan antaa sen mennä, silloin sekin rauhoittuisi! Nyt olen päättänyt, että sunnuntain valmennuksessa otan itseäni oikeasti niskasta kiinni ja ratsastan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti! :)
      Hienoa, että olet uskaltautunut yrittää uudelleen ja rohkaistunut mainitsemissasi tilanteissa! Eihän se ole ihmekään, että pelottaa, jos hevosesta katoaa jarrut! Mutta on oikeasti hienoa kuulla, että peloista ja jännityksestä huolimatta ratsastat ja vielä kaiken kukkuraksi uskallat hypätäkin kuumalla hevosella :) Tsemppiä ja oikeesti pisteet sulle, siitä se pelko varmasti ajan myötä hälvenee, kun Wony on kuitenkin tuttu hevonen ja sinänsä turvallinen kuumuudesta huolimatta! :)

      Poista
  7. Tosi hyvin kirjoitettu postaus tärkeästä aiheesta! Oon ihan samaa mieltä tästä asiasta :) Ite pelkään ehkä eniten hämähäkkejä. Vähän sama kun toi sun perhospelkos, eihän ne ole mitään mullle ikinä tehnyt, mutta ne vaan on tosi vastenmielisiä! Oon kyllä jo onneksi päässyt vähän tosta pois, että ei enää naapurit kuule kun nään hämähäkin , mutta aika hallitseva se kuitenkin on edelleen,:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :'Ddd yhdellä kaverilla on hiiripelko ja toisella hämähäkkipelko juurikin sellaisella asteella, että kyllä kuulee, jos lähellä on :'D En itsekään kyllä kummastakaan pidä, vaikken varsinaisesti pelkää, mutta kyllä se saa joku muu olla joka liiskaa hämähäkit jos niitä sisälle eksyy :D Hiiriä on mummolassa, ja se on oikeesti ihan sikaällöä kun ne juoksee siellä pitkin käytäviä..! Hyi!
      Kiitos kovasti kehuista, mukava kuulla, että ajatukset on sullakin samankaltaisia! :)

      Poista
  8. Mulla on parin ponin kohdalla jokin fiilis pelon ja jännityksen välimuodosta. En varsinaisesti pelkää, mutta pelkkää jännitystäkään ei se tunne ole. Molempien kohdalla syy löytyy aikaisemmista tippumisista. Ruunalta tipuin viiden pienen esteen sarjalla toisen esteen jälkeen poski edellä lähes esteen päälle päästen juuri ja juuri sen yli. Kolautin kuitenkin lonkkani puomiin. Selvisin säikähdyksellä ja viikonlopun ajaksi sumentuneella silmällä, mutta vieläkään en ole täysin oma itseni sen jäljiltä. Tippumisesta on kohta kaksi vuotta, enkä ole sen jälkeen mennyt kuin kerran kyseisellä ponilla puomitunnin ja silloinkin vuorauduin turvaliiviin, vaikka normaalisti käytän sitä vain esteillä ja maastossa.

    Tamman kanssa olin ilman satulaa -estetunnilla reilu vuosi sitten ja poni sitten päätti kaartaa esteen jälkeen tiukemmin kuin olin ajatellut. Tipuin aika kivuliaasti häntäluulleni, mutta jatkoin tunnin loppuun hyppäämättä enää ainuttakaan estettä. Poni on muutenkin mulle aikas pieni, joten en luultavasti ratsasta sillä enää. En myöskään ole juurikaan ollut tekemisissä sen kanssa tapahtuneen jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, harmi, että sinulle on tullut tippumisista aiheutuneita pelkoja :( Minä olen kerran saanut tippumisesta aiheutuneen pelon, ja se oli semmoiselta vähän äkäiseltä tammalta pukkilaukasta maastoutuminen- menin kyllä tunnin loppuun, mutta vain kävellen. Sen jälkeen en hevosella ratsastanut, ja nyt se on valitettavasti jo edesmennyt- parempi olisi ollut nousta selkään vielä ja yrittää laukkaa uudelleen, mutta vahinkoa ei sinänsä syntynyt, kun tämä tamma sai varsan samana vuonna ja siirtyi sen jälkeen mammahommiin, eikä enää palannut tunneille. Mutta, jos nyt tippuisin joltain samanlaisessa tilanteessa, yrittäisin samaa asiaa ehdottomasti uudelleen, vaikka kuinka pelottaisi. Muuten kieltäyisin varmaankin tekemästä sitä enää ikinä uudelleen.. :o
      Toivottavasti pelot helpottaisivat ja olo varmenisi myös näiden kanssa, tsemppiä! :)

      Poista

Lue ennen kun kommentoit!

♥Linkkaa blogisi mukaan kommenttiin, niin tulen kommentoimaan takaisin!
♥Kohteliaisuus ja rakentava kritiikki on mukavampaa kaikkien kannalta, kuin ilkeily ja mollaus! :)
♥Kysy rohkeasti, jos joku mietityttää! Neuvon mielelläni kaikessa, missä vain osaan.
♥Postausehdotuksia ja haasteita otetaan ilolla vastaan!