torstai 20. lokakuuta 2016

Mitään ei ole tehtävissä

...tai niin minulle sanottiin melkein kuukausi sitten.

Kiitokset postauksen yhteiskuvista Johannalle!
Tiedättekö sen tunteen, kun joku sukulainen, ystävä tai muuten vain rakas ei ole kunnossa? Tiedättekö sen painon, mikä laskeutuu sillä sekunnilla harteillenne? Tiedätkö, miltä tuntuu, kun sydämeen tulee pienenpieni särö? Minä valitetttavasti tiedän, mutta onneksi paino alkaa jo vieriä pois ja tilalle tulee kiitollisuus uudesta mahdollisuudesta.
En ajatellut kirjoittavani tästä blogiin, mutta tässä kuitenkin kirjoitan. Kirjoitan, koska tuo suunnaton stressi ja ahdistus meinasivat ottaa otteluvoiton, mutta nyt istun tässä, hymy huulillani ja toiveikkaana uuteen päivään. Onnellisena, vaikka kaikki ei olekaan vielä ihan täysin kunnossa. Onnellisena, koska huomisessa on toivoa.
Reilut kolme viikkoa sitten Pilleriltä lohkesi kavio, tällä kertaa melko pahasti. Pilleri ei kuitenkaan pärjää ilman kenkiä, joten sille laitettiin paikkausainetta lohjenneen kavioaineksen tilalle ja lyötiin kenkä kiinni siihen. Kenkä siis tosiaan oli kiinni kutakuinkin pelkässä paikkausaineessa, eikä ollut enää varaa lisälohkeamiselle tai kengän irtoamiselle. Pilleri kuitenkin kävi n. yhdellä tunnilla päivässä liikkuen jäykästi, mutta puhtaasti, kunnes takanen reagoi ja se jäi lomalle. Syyskuun 23. päivä minulle kerrottiin, että jos kavio lohkeaa, tai kenkä ei pysy, ei ole enää oikein mitään tehtävissä. Olin ollut kyllä tietoinen, ettei Pilleri ollut käynyt tunneilla, mutta en tiennyt tilanteen olevan oikeasti vakava- onhan siltä ennenkin paikattu kavioita ja irronnut kenkiä, no big deal. Nyt kuitenkin oli tosi kyseessä, ja se päivä, kun poni ei enää olekaan minua vastassa omassa karsinassaan, saattaisi olla pelottavan lähellä. Saman illan tunnilla menin jumppatehtäviä Rommilla, ja olin koko tunnin jossain aivan muualla. En edes muistanut jännittää, kunhan vaan menin sinne tänne ja hyppelin vähän ristikoita. Välikäyntien aikana nieleskelin itkua, kun ajatus Pillerin menettämisestä puski mieleeni. Aloin elää päivä kerrallaan, käyden tallilla joka päivä, jos vaan pääsin. Kerroin harvoille ja valituille, koska en halunnut jäädä asian kanssa yksin.
Lokakuun alussa tuli sitten eläinlääkäri rokotuksien merkeissä käymään tallilla, ja olin tuolloin apurina aamutallissa. Rokotuksien yhteydessä ell tarkisti myös Pillerin, se oli käynyt muutamilla tunneillakin saatuaan uuden kengän jalkaansa ja liikkunut suhteellisen normaalisti. Siinä Pilleriä käytävällä pitäessäni kuuntelinkin korvat höröllä, mitä eläinlääkäri meille kertoi. Pilleri ei reagoinut itse kavioon, mutta jalkana ylempänä suuntautuviin taivutuksiin kuulemma kyllä. Minähän en ymmärrä mitään näistä jutuista, joten meni vähän ohi, että mikä nyt oli tarkalleen vikana vai oliko oikein mikään, mutta sen kyllä ymmärsin, että lääkkeeksi tuli kipulääkitys ja päivittäistä liikuntaa. Alkuun kävellen, selästä tai maastakäsin ja sitten ravaten ja laukaten, jos hevonen vain liikkuu puhtaasti. Tarjouduin heti seuraavana päivänä Pillerille kävelyttäjäksi, ja kävinkin joka päivä kävelemässä sen kanssa ratsain tai taluttaen, kiertäen muutaman kierroksen kentällä ja sitten siirtyen maastolenkille vaihtelevampaan maastoon, jotta Pilleri käyttäisi kroppaansa kokonaisvaltaisemmin kiivetessään mäkiä ylös-alas ja tallustellessaan kapeita polkuja perässäni. Joka päivä hankin aikaa käydä tallilla, ja pistin hevosen kaiken muun edelle. Omistauduin sille, että Pillerillä olisi mahdollisuus parantua ja syksyn estekisojen hypyt eivät olisi viimeisemme, sillä esteet (ja ruoka) ovat se jokin, josta Pilleri tykkää niin maan mahdottoman paljon, ettei olisi reilua viedä sitä iloa siltä pois kuitenkin vielä näin verrattain nuorella iällä.
Kävellessäni Pillerin kanssa pitkin ja poikin, kohdatessamme kaikenlaisia ääniä ja otuksia, välillä vähän pelottaviakin ja ohittaessamme meheviä ruohotuppoja yhteisymmärryksessä, aloin huomata, että meillä oli molemminpuolinen luottamus. Pilleri hyväksyy, että minä päätän, milloin se saa pysähtyä syömään, Pilleri tietää, että en vie sitä paikkoihin, missä sille olisi vaaraa. Minä kunnioitin Pilleriä ja olin kuitenkin sen kanssa varovainen, antaen sille sen oman tilan ja mahdollisuuden seurata minua omasta tahdostaan, ennemmin kuin pakottaen. Tiesin sen olevan kuin mikä tahansa hevonen, joka haluaa pysähtyä syömään kun kerta viedään sellaiseen mehevän vehreyden viidakkoon- ja tehtiin sitten niin, että käveltiin noin puoleen väliin lenkkiä, hevonen sai evästauon, ja sitten taas jatkettiin takaisin tallille. Ihan muutamassa päivässä huomasin Pillerissä selkeän muutoksen, se käveli vierelläni pää alhaalla, kääntyen minne käännyin, pysähtyen sillä silmänräpäyksellä, kun minä pysähdyin. Ymmärtäen, ettei kanssani tarvitse pelätä, vaikka ollaankin ihan kaksin. Käveltiin pimeässä, käveltiin valoisassa, käveltiin yksin ja kaverin kanssa. Joka kerta poni käyttäytyi paremmin, kuin olisin koskaan uskonut. Se ei säikkynyt työmaata tai sen kovia ääniä, se ei säikkynyt edestämme juossutta pupua tai puskasta lentoon lähtenyttä lintua. Se kuunteli minua ja kohtasi uusia asioita kanssani pelkäämättä. En ole koskaan tuntenut sellaista "yhteyttä" hevosen kanssa.
Tällä viikolla sitten lisäsimme liikutustuokioihin ravin, ja eilen myös laukan. Ette usko, miten onnellisia me molemmat olimme, kun nostimme ensimmäistä kertaa pitkään aikaan laukan ja hevonen sai luvan mennä. Otin sormieni lomaan tupon harjaa ja annoin Pillerin venyttää päänsä alas, toivoen että hallintalaitteet kuitenkin pelittävät jotenkuten ja siellä me sitten mentiin suorastaan valonnopeudella ympäri kenttää. Aina, kun yritin hidastaa, teki Pilleri "Pillerit" ja vaihtoi takaa väärän laukan pompauttaen minut ihan täysin epätasapainoon ja siellä se poni sitten taas meni hirveää kyytiä ilman mitään huolta huomisesta. Pillerillä oli kivaa, vaikka minä välillä vähän epäilin omaa kyvykkyyttäni pysyä mutkissa kyydissä- mutta ai että, kyllä minäkin nautin siitä vapauden tunteesta. Kun molemmat kierrokset oli laukattu, ravailin sen vielä loppuun ja ratsastin takaisin niille laukassa menetetyille avuille, ja kävelimme männikkölenkin. Olimme molemmat soikeina onnesta, olen niin iloinen Pillerin puolesta!
Viimeisin, vaan ei varmasti viimeinen.
Pillerin askellus paranee laukan jälkeen huomattavasti, ja poni vaan haluaisi jatkaa laukkailua vaikka maailman tappiin asti. Uskon vakaasti, että se paranee vielä tuntikäyttöön ihan entistä ehompana, ja me päästään vielä ylittämään itsemme kymmeniä kertoja esteiden parissa. En anna meidän viimeisimmän hypyn jäädä meidän viimeiseksi, en, jos se on minusta millään tavalla kiinni.
Ja tekisin sen kaiken uudelleen, vaikka miljoona kertaa.
Onko Sinulla koskaan ollut hoitohevosta ratsastuskoululta?
Mikä on Sinusta parasta, mitä hevosen kanssa voi tehdä?
Kommentti kommentista ja lukija lukijasta! :)

XOXO,
Siiri

6 kommenttia:

  1. Oon hoitanut Paulia, mutta meillä ei ole enää vakkarihoitsuja, koska aika moni hoitaja ei antanut nuorempien ratsastajien hoitaa ratsujansa itse. Joten hoitotoiminta lopetettiin. Mä itse tykkään ehkä eniten, tehdään maastakäsittelyä vapaana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidänkään tallilla ei ole hoitohevoskulttuuria, mutta tietty kaikilta löytyy niitä suosikkeja :) Minäkään en ole mikään virallinen Pillerin hoitaja, mutta tykkään puuhata sen kanssa tosi paljon ja onneksi onkin mahdollisuuksia siihen :)

      Poista
  2. Mielettömän kauniisti kirjoitettu! Se on kyllä ihan kamalaa kun omalle rakkaalle tapahtuu jotain, onneksi Pilleri on mennyt parempaan ja tsemppiä jatkoon! 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Pilleriä harkitaan jo tunneille (kevyille ratsastajille, ei niin vaativille tunneille), joten tilanne on tosi hyvällä tolalla :)

      Poista
  3. Ei vitsit, miten ihanaa, että asiat järjestyvät vielä! Itse tiedän tuon alussa mainitsemasi tunteen liiankin hyvin, ja tiedän kuinka suuri ja raskas taakka se on, sitä ei toivoisi kenellekkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, vaikkei hevonen oma olekaan niin kyllä siitä välittää kuin omastaan! :)

      Poista

Lue ennen kun kommentoit!

♥Linkkaa blogisi mukaan kommenttiin, niin tulen kommentoimaan takaisin!
♥Kohteliaisuus ja rakentava kritiikki on mukavampaa kaikkien kannalta, kuin ilkeily ja mollaus! :)
♥Kysy rohkeasti, jos joku mietityttää! Neuvon mielelläni kaikessa, missä vain osaan.
♥Postausehdotuksia ja haasteita otetaan ilolla vastaan!